AC Cars

Kohteesta AutoWiki
Versio hetkellä 28. maaliskuuta 2020 kello 21.41 – tehnyt Fuller (keskustelu | muokkaukset) (1950-luvulta 70-luvun loppuun)
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
AC Cars (England) Ltd.
AC Logo.jpg
Yrityksen perustusmaa ja paikka Flag of the United Kingdom.svg.png Iso-Britannia, West Norwood (Lontoo)
Tuotannon aloitus 1901
Autokonserni
Vuotuinen valmistusmäärä
Sijainti Suomen rekisteröintitilastossa
Suomen maahantuoja
Suosituin malli

AC Cars on vanhin itsenäinen, edelleen rekisteröity autovalmistaja Britanniassa. Historiansa aikana yhtiö on kokenut monta konkurssia ja uudelleenperustamista.

Historia

1900-luvun alku

Weller Brothers oli 1900-luvun alun Lontoossa toiminut, moottoripyöriä valmistanut yritys. Weller Brothersilla oli ajatus laajentaa tuotantoaan autojen valmistukseen ja vuoden 1903 Kristallipalatsin (en. The Crystal Palace) moottoriajoneuvonäyttelysssä yhtiö esitteli 20-hevosvoimaisen auton. Yhtiön rahoittajana toiminut, teurastamonomistaja John Portwine, oli kuitenkin sitä mieltä että auton valmistaminen tulisi liian kalliiksi. Tämän sijalle hän kehotti Wellersiä suunnittelemaan ja valmistamaan pienen ja kevyen 3-pyöräisen ajoneuvon tavarajakelua varten. Wellersillä noudatettiin rahoittajan tahtoa ja näin syntyi jakeluajoneuvo Auto-Carrier. Sen valmistamista varten perustettiin yhtiö nimeltä Autocars and Accessories.

Auto-Carrierin valmistus alkoi vuonna 1904 ja siitä tuli välitön menestys myös taloudellisesti. Vuonna 1907 yhtiön nimeksi vaihdettiin Auto Carriers Ltd. Samana vuonna tuli myyntiin henkilökuljetuksiin tarkoitettuja versioita. Näissä tavaralaatikko oli korvattu yhden- tai kahden hengen istuimella, kuljettajan ollessa edellleen takana. Viimeinen kehitysversio oli Auto-Carrier Sociable, jossa kuljettaja istui matkustajan vieressä edessä.[1]

Vuonna 1911 yhtiön nimeksi muutettiin Auto Carriers (1911) Ltd. ja se muutti Lontoon eteläpuolelle, Surreyn kreivikuntaan, Thames Ditton -nimiseen kylään. Ferry Works -tehtaalle siirtymisen aikoihin yhtiö alkoi käyttää tunnuksenaan pyöreään muotoon sommiteltuja kirjaimia "AC". Niistä kehittyi sen tunnettu logo, joka on käytössä tänäkin päivänä. Vuonna 1913 AC valmisti ensimmäisen "oikean" nelipyöräisen autonsa, joka oli kevyt kaksipaikkainen malli. Britannian liittyminen mantereella alkaneeseen sotaan katkaisi AC:n ajoneuvovalmistuksen ja yhtiö siirtyi valmistamaan tykistön kranaatteja sekä sytyttimiä.[2]

1920- ja -30-luku

Jo I maailmansodan loppuvaiheilla AC alkoi suunnitella paluuta ajoneuvotuotantoon. Tuotanto lähti hyvin käyntiin ja kiitos pienten ja edullisten mallien, kysyntää riitti niin, että yhtiön oli hankittava lisätilaa toiminnoilleen. John Weiier oli jo sodan aikana aloittanut 6-sylinterisen OHC-rivimoottorin suunnittelun ja tämän ensimmäiset versiot saatiin tuotantoon jo vuonna 1919. Weller-moottoria valmistettiin vuoteen 1963 asti ja se kuuluu maailman pisimpään valmistettujen moottoreiden joukkoon.

1921 AC:n suurimmaksi omistajaksi nousi liikemies ja kilpa-ajaja Selwyn Edge. Hänen johdollaan yhtiön mallistoa alettiin kääntää urheilullisempaan suuntaan. Vuonna 1922 yhtiön nimeksi vaihtui AC Cars Ltd. Samalla vuosikymmenellä AC alkoi saada autoilleen ja yhtiölleen nimeä moottoriurheilun saralla. Vuonna 1924 J.A. Joyce ajoi AC:llä Brighton Speed Trials -kilpailussa nopeimman ajan seisovan lähdön puolella maililla.[3] Samana vuonna T.G. Gillett ajoi 2-litraisella, erikoiskoritetulla AC:llä Montlhéryn autodromilla 24 tunnin uudeksi ennätysmatkaksi 1949,3 mailia (3137 km).[4] Vuonna 1926 Victor Bruce ajoi 2-litraisella AC:llä Monte Carlo -rallin voittoon. Vuotta myöhemmin Victor, yhdessä vaimonsa Mildred Brucen kanssa ajoivat Monthléryn radalla huikean ennätyksen, 10 vuorokauden aikana 15 000 mailia (24 140 km).[5] AC:n mallit olivat nyt kuitenkin aiempaa hintavampia ja hankittua menestystä kilparadoilla ei saatu siirtymään myyntiin, joka oli laskusuhdanteinen koko 1920-luvun ajan.

Vuonna 1927 Selwyn Edge osti yhtiön koko osakekannan ja muutti sen nimeksi AC (Acedes) Ltd. Yhtiön taloutta ei saatu kuntoon ja se haki konkurssia vuonna 1929. Autojen valmistus loppui ja yhtiö myytiin kuljetuslikkeen omistavalle Hurlockin perheelle, joka tarvitsi toiminnoilleen hallitilaa. AC sai jatkaa autojensa huoltotoiminnan parissa pienellä miehityksellä. Vuonna 1930 William Hurlock valmistutti itselleen auton AC:n varatossa olevista osista. Tämän myötä hän päätti käynnistää autojen valmistuksen pienessä mittakaavassa uudelleen.

Standard Motor Companyn kanssa solmitun sopimuksen mukaisesti se toimitti AC:lle autojen rungot ja Mossin valmistamat modernit neliportaiset vaihdelaatikot, joidenka myötä vuodelta 1911 periytynyt, taka-akselille sijoitettu vaihteisto jäi historiaan. AC sai uuden 6-sylinterisen mallinsa tuotantoon vuonna 1932 ja niitä valmistettiin noin 100 auton vuosivauhdilla läpi 30-luvun. II maailmansodan puhkeamisen myötä AC siirtyi sotatuotantoon ja jälleen kerran autojen valmistus päättyi.[6]

1950-luvulta 70-luvun loppuun

AC aloitti henkilöautojen valmistuksen jälleen vuonna 1947, AC 2-Litre -mallilla. Yhtiö sai neuvoteltua sopimuksen lasikuitukoristen, kolmipyöräisten "Invacar"-autojen valmistuksesta ja tämä takasi AC:lle tasaisen kasavirran. Viimeiset inva-autot lähtivät tehtaalta 1970-luvun puolivälissä. AC kehitti samalla konseptilla oman kääpiöautonsa, kolmipyöräisen Petiten, jota se valmisti 1950-luvulla.

Vuonna 1953 yhtiö toi markkinoille roadster-korisen AC Acen, joka osallistui Le Mansin 24 tunnin ajoon vuosina 1957 ja -58. Acen rinnalle tuotiin vuonna 1954 kovakattoinen coupe Aceca. Näiden mallien jatkokehitelmä oli 1959 myyntiin tullut, 2+2-paikkainen Greyhound. Näitä malleja valmistettiin vuoteen 1963 asti ja niiden voimanlähteenä toimi Wellerin 2-litrainen OHC-rivikuutonen, jonka juuret juonsivat 1920-luvun alkuun.

Syyskuussa 1961 amerikkalainen kilpa-ajaja Carroll Shelby lähestyi AC:ta, ajatuksena valmistaa hänelle potentiaalinen kilpa-auto Amerikan urheiluautosarjaa varten. Ford, joka oli halukas haastamaan sarjaa dominoineen Chevrolet Corvetten, lupautui prototyyppivaiheen moottoritoimittajaksi ja myös tuotantomallit saivat keulalleen USA:n Fordin V8-moottoreita eri iskutilavuuksilla ja viritysasteilla. Tuloksena syntyi AC Cobra, eräs automaailman ikoneista, niin kilparadoilla kuin katuliikenteessä. AC valmisti mallia Euroopan markkinoille katulaillisena versiona vuoden 1969 lopulle saakka.

1960-luvun alkupuoliskolla yhtiössä syntyi ajatus hienostuneempien GT-autojen valmistamisesta varakkaille ostajille. AC otti yhteyttä nimekkääseen italialaiseen korivalmistaja Pietro Fruaan ja tilasi tältä suunnitelmat GT-auton korista, joka voitaisiin asentaa MKIII Cobran 6 tuumaa (150 mm) venytetylle alustalle. AC Frua -nimellä yleiseesti tunnettu malli esiteltiin vuoden 1965 Torinon autonäyttelyssä. Alkuun mallin voimanlähteenä käytettiin 427-kuutiotuumaista (7,0 l) Ford FE V8-moottoria, vuonna 1967 sen tilalle tuli pitempi-iskuinen 428. Teräskorinen Frua on hieman alumiinikorista Cobraa raskaampi, mutta sen noin 1400 kilon omapaino on moottorin voimavarat huomioiden täysin kohtuullinen. Urheiluauton pohjalle valmistettu malli ei joka suhteessa täyttänyt Grand tourerille asetettavia laatuvaatimuksia. Koska auto haluttiin pitää mahdollisimman kevyenä ja suorituskykyisenä, tämä kostautui mm. meluisana matkustamona, jonne siirtyi konehuoneesta kuumaa ilmaa. AC Fruan alustat toimitettiin ensin Italiaan, jossa ne saivat päällensä korin, jonka jälkeen autot lähetettiin loppuvalmistusta varten takaisin Englantiin. Mallin valmistuksessa logistiikakulut nousivat huomattavan suuriksi ja valmistuskustannukset karkasivat luvattoman korkeiksi. AC Fruan valmistus päättyi vuonna 1973, johon mennessä mallia oli valmistettu 80 autoa, joista 29 avokorilla ja 51 coupea.

Lähteet

  1. AC Sociable and Auto-Carrier – acsociable.byethost4.com, Viitattu: 30. tammikuu 2020.
  2. AC Cars (Auto-Carriers) – Grace's Guide to British Industrial History, Viitattu: 19. maaliskuu 2020.
  3. Tony Gardiner: The Brighton National Speed Trials. Veloce Publishing Ltd, 2004. ISBN 9781903706886. Teoksen verkkoversio.
  4. AC Sports Car History – Carphile, Viitattu: 22. maaliskuu 2020.
  5. Jean François Bouzanquet: Fast Ladies: Female Racing Drivers 1888 to 1970. Veloce Publishing Ltd, 2009. ISBN 9781845842253. Teoksen verkkoversio (viitattu 22. maaliskuu 2020).
  6. Graham Robson: The Book of the Standard Motor Company. Veloce Publishing Ltd, 2011. ISBN 9781845843434. Teoksen verkkoversio (viitattu 24. maaliskuu 2020).