Ferrari 250

Kohteesta AutoWiki
Versio hetkellä 9. lokakuuta 2019 kello 15.27 – tehnyt Vaux (keskustelu | muokkaukset) (Muuta)
(ero) ← Vanhempi versio | Nykyinen versio (ero) | Uudempi versio → (ero)
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Ferrari 250
Ferrari 250
Valmistaja ja valmistusmaa Ferrari,
Flag of Italy.svg.png Italia
Valmistusaika 19531964
Luokka Urheiluauto
Kori 2-ovinen coupé
2-ovinen avoauto
Suunnittelija Giovanni Michelotti
Pohjalevy
Moottori V12
Iskutilavuus 2953 cm³
Teho 176,5 kW CUNA
Voimanvälitys Takaveto
Kiihtyvyys 8,2 s (0–100 km/h)
Huippunopeus 225 km/h
Kulutus 16 l/100 km (CUNA)
CO2-päästöt g/km
Hintaluokka
Edeltäjä
Seuraaja
Saman luokan autoja BMW 503

Ferrari 250 on vuosina 1953–1964 valmistettu nopea urheiluauto. 250-mallista on neljä versiota, 2-paikkainen coupe, 4-paikkainen, avoauto ja kilpakäyttöön 250 GT Berlinetta. 4-paikkaisessa moottoria on siirretty eteenpäin matkustamotilojen suurentamiseksi. Useimmat tuon ajan Ferrarien korit suunnitteli kuuluisa italialainen korimuotoilija Giovanni Michelotti, joka muotoili myös 250-mallin kauniit linjat.

Vuonna 1960 Ferrari 250 -autoja valmistettiin 400 kappaletta. Seuraavana vuonna Suomeen tuotiin ensimmäinen henkilöautoksi rekisteröity Ferrari, joka herätti huomiota ja päätyi useampaankin lehteen.

Kori[muokkaa]

Tekniikan Maailma 12/1961 koeajoi 2-paikkaisen coupen, GT (Gran Turismo) Coupe Pininfarinan. Istuimissa on nahkaverhoilu. Pääntukia ei ole. Takatilat ovat ahtaat. Mittarivirhe: mittarissa "100 km/h" nopeus on oikeasti 94,1 km/h. Tässä nopeudessa melutaso on 87 fonia. Äänieristys on hyvä. Tuulilasinpyyhkimen nopeus on 48/68 iskua minuutissa. Ohjauspyörä on iso, 42 cm.

Mittaristossa on tavallisten mittarien lisäksi kierroslukumittari, öljyn lämpömittari ja öljynpainemittari. Ampeerimittaria ei kuitenkaan ole, sen sijaan on varoitusvalo. Katkaisintaulussa on valmis paikka radiolle.

Konepelti on saranoitu etureunastaan. Alusta on huolellisesti suunniteltu ja tavanomainen takajousitus jäykkä taka-akseli ja lehtijouset toimivat erinomaisesti. Edessä ja takana ovat levyjarrut.

Ajo-ominaisuudet[muokkaa]

Ajo-ominaisuudet ovat erittäin hyvät nopeaan ajoon. Kaarreajo-ominaisuudet ovat erinomaiset. Myös jarrutus sujuu turvallisesti kaarteessa. Ohjaus on tarkka, mutta ei kovin nopea (3,75 kierrosta). Jarrut ovat tehokkaat.

Tekniikka[muokkaa]

Ferrari 250:n 2953 cm³ 60° V12-moottori tuottaa 176,5 kW CUNA / 7000 ja vääntää 261,8 Nm / 5000 (240 hv ja 26,7 kpm). Sylinterin mitat ovat 73 × 58,8 mm. Molemmissa kansissa on nokka-akseli. Kolme kaasutinta.

Vaihteita on neljä, jotka kaikki ovat synkronoituja. Lisäksi on sähköinen ylivaihde, joka toimii viidentenä vaihteena. Vaihdetanko on lattialla.

Työkaluja on runsaasti, mutta auton huollattaminen on hankalaa huoltopisteiden puuttumisen takia. Sytytystulppien vaihto on vaikeaa ahtaiden tilojen vuoksi. Korkeaviritteinen moottori on herkkä säädöille ja siksi tehdas tarjoaa mahdollisuuden huoltaa auto tehtaalla Maranellossa.

Mittaukset[muokkaa]

Tekniikan Maailma 12/1961 mittasi Ferrari 250:n kiihtyvyydeksi 0–50 km/t 3,2 sekuntia, 0–80 km/t 6,1 sekuntia, 0–100 km/t 8,2 sekuntia, 0–120 km/t 11,0 sekuntia, 0–140 km/t 13,9 sekuntia ja 0–160 km/t 17,4 sekuntia. Huippunopeus on tehtaan mukaan 225 km/t, TM:n mukaan 211,8 km/h (TM kuitenkin myönsi, että kiihdytysmatka 1250 m oli liian lyhyt ja auto olisi kiihtynyt vieläkin nopeammaksi).

Kulutus on CUNA-normin mukaan 16,0 litraa superbensiiniä. Kulutus vaihteli välillä 16,0–23,0 litraa /100 km.

Mitat[muokkaa]

Pituus 4700 mm
Leveys 1710 mm
Korkeus 1340 mm
Akseliväli 2600 mm
Raideleveys (e/t) 1354 / 1394 mm
Tyhjäpaino 1455 kg

Muuta[muokkaa]

Ferrari 250 GT -mallia valmistettiin 1959-1962 kaikkiaan 950 kappaletta [1]. Ferrari 250 GT voitti monia autokilpailuja.

Lähteet[muokkaa]

  • Tekniikan Maailma 12/1961
  • Mobilisti 3/2001
  • Cars: Cars Collection, Suuri Tietokirja Autoista, osa 12, 1987
  • Artikkeli käyttää sisältöä englanninkielisen Wikipedian Ferrari_250-artikkelista. Wikipediasta voi ottaa tekstiä tietyin ehdoin, koska Wikipedia on GFDL-lisenssillä.
  1. Mobilisti 3/2001