Mekaaninen ahdin

Kohteesta AutoWiki
Versio hetkellä 10. huhtikuuta 2006 kello 21.42 – tehnyt Viken (keskustelu | muokkaukset)
(ero) ← Vanhempi versio | Nykyinen versio (ero) | Uudempi versio → (ero)
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Roots-ahdin

Mekaaninen ahdin ottaa tarvitsemansa tehon moottorin kampiakselilta - yleensä hihnan välityksellä. Mekaanisen ahtimen hyviä puolia on välitön reagointi kaasuun. Ahdin seuraa tarkasti moottorin kierroksia ja toimii heti tyhjäkäynniltä alkaen. Haittapuolia on turboahdinta huonompi hyötysuhde, sillä mekaaninen ahdin käyttää toimiakseen enemmän moottorin tehoa kuin turboahdin, lisäten samalla jonkin verran kulutusta. Mekaaniset ahtimet toimivat myös yleensä turboja tehottomammin yläkierroksilla. Mekaanisia ahtimia on kolmea päätyyppiä:

  1. Centrifugal Supercharger eli keskipakoahdin,
  2. Roots "Blower" Supercharger ja
  3. Screw (tai Twin-Screw) Supercharger eli ruuviahdin.

G-ahtimesta käytetään usein keskipakoahdin nimitystä vaikka se ei varsinaisesti sellainen ole.

Mekaanisia ahtimia

Historiaa

Vuonna 1900 saksalainen insinööri Gottlieb Daimler sai patentin pumpulle, joka avusti lisäilman ja polttoaineen saantia sylinteriin ja sekä pakokaasujen poistoa. Vaikka hän ei kutsunut keksintöään patenttihakemuksessa "supercharger"-nimellä, pidetään tapahtumaan superchargerin syntyhetkenä. Myös Lois Renault sai patentin omalle ahtimelleen vuonna 1902. Tämä kaikki pohjautui kaksiroottoriseen ilmapumppusuunnitelmaan, jonka patentoi ensimmäisena amerikkalainen Francis Roots vuonna 1860. Suunnitelma oli pohjana nykypäivän Roots-tyyppiselle ahtimelle.

Keksinnön jälkeen ahtimet yleistyivät nopeasti niin kilpa- kuin katuautoissakin.

Ensimmäisiä mekaanisesti ahdettuja (kilpa-)autoja:

Katso myös