Pariisi-Madrid -autokilpailu

Henri Rougier Turcat-Méry 45-hp -autollaan vuoden 1903 Pariisi–Madrid -kilpailussa, yleissijoitus 11., raskaiden autojen luokassa 9.

Toukokuussa 1903 järjestetty Pariisi–Madrid -kilpailu oli eräs varhaisimmista autokilpailusta. Sen järjestäjinä toimivat Automobile Club de France (ACF) ja Automóvil Club Español.

1800-1900 -lukujen vaihteessa Ranskassa vallitsi suuri kiinnostus autokilpailujen järjestämiseen. Vuonna 1894 ajettu Paris–Rouen -autokilpailu oli lajissaan maailmanhistorian ensimmäinen, sitä seurasivat kilpailut Pariisista Bordeaux´hon, Marseilles´hin, Dieppeen, Amsterdamiin, Berliiniin ja Wieniin. Pariisi – Madrid -autokilpailun oli tarkoitus olla, edeltäjiensä tavoin, uuden vuosituhannen ja uuden tekniikan uljas mittelö, mutta monien ikävien sattumusten vuoksi siitä muodostui suuri murhenäytelmä.

Organisaatio

Vaikeuksia luvan saamisessa

Ranskan hallitus oli julkisilla teillä pidettäviä kilpailuja vastustavalla kannalla. Vuonna 1901 ajetun Pariisi-Berliini -kilpailun jälkeen silloinen Ranskan sisäministeri Waldeck-Rousseau julisti, että enemmille kilpailuille ei tultaisi antamaan suostumusta. Suunnitellun Pariisi-Madrid -kilpailun puolestapuhujiin taasen kuului Espanjan kuningas Alfonso XIII. Myös ranskalainen lehdistö oli vahvasti kilpailun järjestämisen kannalla ja lehtikirjoituksissa korostettiin että mikäli Ranska haluaa säilyttää asemansa kehittyvän ajoneuvotekniikan kärkimaana, tällaisia tapahtumia tulisi suosia.

Automobile Club de Francen silloinen presidentti, paroni van Zuylen van Nyevelt, tähdensi pääministeri Émile Combes´lle että julkiset liikenneväylät todellakin kuuluvat yhteiseen käyttöön, yleisö haluaa autokilpailuja ja että monet paikallishallintoviranomaiset ovat halukkaita reitittämään kilpailun kulkemaan kaupunkiensa läpi.

Monet ranskalaiset ajoneuvojen valmistajat tukivat kilpailun järjestäjien vaatimuksia, ja teollisuuden mielipiteellä oli painoarvoa, työllistihän Ranskan ajoneuvoteollisuus yli 25 000 henkilöä ja toi pelkästän vientituottoina maahan vuosittain n. 16 miljoonan silloisen Ranskan frangin tulon. Teollisuusmiesten ja yhteiskunnan yläluokan yhteinen painostus tuotti viimein tulosta, kun Ranskan hallitus ja presidentti suostuivat 17. helmikuuta 1903 antamaan luvan kisan järjestämiselle. ACF tosin oli ottanut vastaan ilmoittautumisia jo tammikuun 15. päivästä lähtien.

Lähtöjärjestelyt

ACF oli asettanut kisaan ilmoittautumiselle 40 päivän aikarajan, joka alkoi edellä mainitusta tammikuun 15. päivästä. Tänä aikana kisaan ilmoittautui yli 300 kuljettajaa, joka oli huomattavasti enemmän kuin mihin järjestäjät olivat varautuneet. Kisoihin osallistuneiden autojen nettoarvo kohosi reilusti 7 miljoonan sen aikaisen Ranskan frangin yläpuolelle.

Kilpailun kokonaispituus oli yli 1307 kilometriä ja se jakaantui kolmeen jaksoon: Versailles – Bordeaux (552 km), Bordeaux – Vitoria-Gasteiz (335 km) ja Vitoria-Gasteiz – Madrid (420 km). Kilpailun säännöt oli julkaistu Ranskan kolmessa suurimmassa autourheilun aikakuslehdessä: France Automobile´ssa, La Locomotion´ssa sekä La Vie Automobile´ssa.

Sääntöjen perusteella autot jaettiin painonsa perusteella neljään eri luokkaan: alle 250 kg, 250 – 400 kg, 400 – 650 kg ja 650 – 1000 kg. Ajoneuvon massa mitattiin kuivapainona ja lisäksi mittauksen ulkopuolelle jätettiin kuljettaja, akku tai akut, varaosat, työkalut, elintarvikkeet ja juomat, matkatavarat, valaisimet ja niiden johtosarjat, äänitorvet ja moottorin käynnistämiseen tarvittavat välineet.

Osallistumismaksu oli ajoneuvon painoluokan mukaan 50 – 400 silloista Ranskan frangia. Kahden suurimman painoluokan autojen miehitykseen kuului kuljettajan lisäksi mekaanikko, jonka alin paino oli 60 kg, kun taas kahden kevyemmän luokan autoissa vaadittiin ainoastaan kuljettaja.

Lähtöjärjestys oli ensimmäisten 30 päivän aikana ilmoittautuneiden autojen kesken sattumanvarainen ja helmikuun 15. päivän jälkeen ilmoittauneet lähtivät ilmoittaumisjärjestyksessä. Kilpailun ensimmäinen auto lähti matkaan Versailles’n palatsin puistosta sunnuntaina, 24. päivänä toukokuuta, klo 15.30. Kuten jo aiemmin ajetuissa kilpailuissa oli muodostunut käytännöksi, autot lähetettiin matkaan kahden minuutin välein.

Ensimmäistä kertaa otettiin käyttöön Parc fermé -sääntö, jonka mukaisesti jokaisen etapin päätyttyä autot suljettiin kisan järjestäjien toimesta suljetulle alueelle, eikä niille ollut tällöin luvallista tehdä huolto- tai korjaustoimenpiteitä. Ajoneuvojen polttoainetäydennykset ja kaikkinaiset huoltotoimet oli suoritettava itse kilpailun aikana. Autojen saavuttua kilpailun välietapille, ne siirtyivät sulkualueelle kunniasaattueessa, jonka kestoa seurasi polkupyörällä liikkunut virallinen tarkkailija. Siirtymän kestoaika mitattiin ja vähennettiin lopullisesta ajasta. Jokainen auto kuljetti mukanansa omat viralliset aikalipukkeensa, jotka oli sijoitettu sinetöityyn metallilaatikkoon.

Väli Versailles – Bordeaux oli monille osallistujille tuttu taival, olihan Gordon Bennett Cup ajettu samalla reitillä vuonna 1901, kun taas väli Bordeaux'sta – Vitoria-Gasteiziin sisälsi runsaasti epävarmuustekijöitä. Reitti oli täynnä neulansilmäkaarteita, jyrkkiä nosuja ja laskuja, kivikkoja sekä kapeita siltoja.

Osanottajat

Alunperin kilpailuun oli ilmoittautunut 315 osallistujaa, mutta lähtöpaikalle ilmaantui lopulta vain 224, jotka jakaantuivat luokkiinsa seuraavasti:

• Suurin painoluokka (650 – 1000 kg), 88 autoa
• Painoluokka 400 – 650 kg, 49 autoa
• Painoluokka 250 – 400 kg, 33 voiturettea eli kevytrakenteista, nelipyöräistä autoa
• 54 moottoripyörää

Kilpailuun osallistui monta tunnettua merkkiä ja aikakautensa kuuluisaa kilpa-ajajaa. René de Knyff, Henri ja Maurice Farman, Pierre de Crawhez ja Charles S. Rolls kilpailivat Panhard et Levassorilla, jonka 4-sylinterinen moottori kehitti tehoa 70 hv ja antoi autolle 130 km/h:n huippunopeuden.

Henry Fournier, William K. Vanderbilt, Fernand Gabriel ja Baron de Forest ilmoittautuivat Mors-merkin edustajina, vauhdikkaan kiilamaisen muotoilun omanneella GP-mallilla, jonka 90 hv:n moottori antoi sille 140 km/h:n huippunopeuden.

Mercedes-merkillä osallistui 11 autoa, tehoiltaan 60 – 90 hv. De Dietrich ja monet muut ranskalaismerkit, kuten Gobron Billiè, Napier ja Charron Girardot hyljeksivät kevempiä luokkia ja ilmoittivat kilpailuun ainoastaan voimakkaimmat ja samalla raskaimmat mallinsa. Näiden merkkien kevyemmillä malleilla osallistuivat yksityiset tallit ja amatöörikuljettajat. Muita kilpailuun osallistuneita ranskalaismerkkejä olivat Darracq, De Dion-Bouton, Clément-Bayard, Richard ja Décauville.

Renault ilmoitti kilpailuun kaksi autoa, joita ohjustivat merkin ja yhtiön perustajat ja kilpa-ajajina kunnostautuneet veljekset Marcel ja Louis Renault.

Italialaista F.I.A.T:ia edusti myös kaksi autoa, mutta niitä ajoivat sen aikakauden italialaiseen parhaimmistoon kuuluneet kisakuljettajat, Vincenzo Lancia ja Luigi Storero.