Renault Dauphine

Kohteesta AutoWiki
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Renault Dauphine
Renault Dauphine
Valmistaja ja valmistusmaa Renault,
Flag of France.svg.png Ranska, Flins
Flag of Brazil.svg.png Brasilia, São Bernardo do Campo
Flag of Mexico.svg.png Meksiko, Ciudad Sahagún
Flag of Spain.svg.png Espanja, Valladolid
Flag of Argentina.svg.png Argentiina, Santa Isabel (IKA)
Flag of Australia.svg.png Australia, Somerton/ Heidelberg
Flag of New Zealand.svg.png Uusi-Seelanti, Peton
Flag of the United Kingdom.svg.png Iso-Britannia, Acton
Flag of Italy.svg.png Italia, Portello, Milano
Flag of Algeria.svg.png Algeria, Algiers (CARAS)
Flag of Belgium.svg.png Belgia, Haren-Vilvoorde
Israel, Nesher, Haifa
Valmistusaika 19561967
Luokka Alempi keskiluokka
Kori 4-ovinen sedan
Suunnittelija
Pohjalevy
Moottori R4
Iskutilavuus 845 cm3
Teho 20–27 kW
Voimanvälitys Takamoottori
Kiihtyvyys 32 s (0–100 km/h)
Huippunopeus 111–140 km/h
Kulutus 5,9 l/100 km (yhd.)
CO2-päästöt g/km
Hintaluokka 13.900–15.100 € (1962)
Edeltäjä Renault 4CV
Seuraaja Renault 8
Saman luokan autoja Kuplavolkkari
Panhard PL 17
Škoda 440

Dauphine [dɔfin] on Renaultin vuosina 1956–1962 valmistama pieni perheauto. Malli julkistettiin 6 maaliskuuta 1956 Seinen rannalla Pariisissa, Palais de Chaillot'ssa, pari päivää ennen sen virallista esittelyä Geneven autonäyttelyssä. Julkistamistilaisuudessa oli yleisöä noin 20 000 henkeä.[1]

Dauphineja myytiin yli kaksi miljoonaa kappaletta.[2]

Historia[muokkaa]

Toisen maailmansodan päättymisen jälkeen kansallistetun Renault-konsernin pääjohtajaksi nimettiin Pierre Lefaucheux, joka hylkäsi lähes välittömästi ns. "Pons'n suunnitelmana" tunnetun strategian Ranskan ajoneuvoteollisuuden uudelleenorganisoimiseksi. Suunnitelmassa Renaultille oli varattu paikka keskiluokan perheautojen valmistajana ja pienten mallien tuotanto olisi Panhardin ja Simcan vastuulla. Renaultilla oli kuitenkin jo saksalaismiehityksen aikana alettu salassa suunnittelemaan pientä perheautoa, joka tuli vuonna 1947 tuotantoon nimellä 4CV.

Dauphinen suunnittelu alkoi jo vuonna 1949, kaksi vuotta 4CV:n markkinoille tulon jälkeen. Dauphinen suunnitteluohjelma oli todella kattava ja siihen kuului teknisen puolen lisäksi myös sisustusmateriaalien ja värimaailman suunnittelu. Renaultin suunnittelujohtaja Fernand Picard ja Flins'n tehtaan johtaja Pierre Bonin esittelivät ensimmäisen valmistuneen yksilön, Renaultin pääjohtajaksi Lefaucheux'n tapaturmaisen kuoleman jälkeen nimetylle Pierre Dreyfus'lle, joulukuussa 1955.

Vaikka Dauphine oli tarkoitettu 4CV:n korvaajaksi, niitä valmistettiin rinnakkain usean vuoden ajan. Uudella mallilla ei sen pitkään kestäneestä suunnittelusta huolimatta ollut nimeä. Auto oli kulkenut suunnitelmissa projektitunnuksella "109" ja toisinaan epävirallisella nimellä "5CV". Nimeksi kaavailtiin aluksi Corvettea, mutta General Motors oli ehtinyt varata sen uuden urheiluautonsa käyttöön. Nimeä "5CV" ei haluttu, koska se kuulosti vanhanaikaiselta, joltain joka oli ajalta ennen sotaa. Jostain tuli idea, että koska 4CV:tä mainostettiin maanteiden kuningattarena, sen perillinen olisi luonnollisesti kruununprinsessa eli "Dauphine". Sana tarkoittaa ranskan kielessä maskuliinimuodossa dauphin sekä kruununprinssiä että delfiiniä. Dauphinessa ei ole näkyviä Renault-logoja, vaan auton keulalla ja ratin äänimerkin painikkeessa on kuvattuna kruunu, ja kolme tyyliteltyä delfiiniä.[1]

Koeajo 1957[muokkaa]

Dauphine on mukava vaunu myös matkustajille, tilaa on suhteellisen paljon ja ovia on neljä. Viidelle auto on kuitenkin turhan ahdas. Renault Dauphinen painosta 61 % on taka-akselilla. Ohjaus on kevyt ja tarkka, mutta hidas eli 4,5 kierrosta.

Dauphinessa on vain kolme vaihdetta. Toisaalta välitykset on valittu siten, että kolmellakin vaihteella ajaminen sujuu. Heikosta tehosta johtuen aikansa pikkuautoissa oli yleensä neljä vaihdetta, kun taas isommissa autoissa oli usein vain kolme vaihdetta. Vaihteista kakkonen ja kolmonen on synkronoitu, ykkönen on synkronoimaton.

Varapyörä on lukittavan matkatavarasäiliön alla omassa lokerossaan. Konepeltiä ei voi lukita. Valonheittäjät ovat riittävän tehokkaat. Vaikka moottori sijaitsee takana, on lämmityslaite silti riittävän tehokas. Tosin sisään saattaa tulla lämmityslaitteen ilman myötä ikävästi bensiininkatkua.

Pienen R4-moottorin iskutilavuus on 845 cm3. Tehoa on 20 kilowattia /4000 (DIN, 27 hv, TM:ssä mainittu 30 hv on SAE-bruttoteho). Suurin vääntömomentti 65,7 Nm /2000 (SAE-luku, 6,7 kgm).

Tekniikan Maailma 5/1957 mittasi Renault Dauphinen kiihtyvyydeksi 0–50 km/h 8,4 sekuntia ja 0–80 km/h 21,5 sekuntia. Huippunopeus on 110 km/h (TM), jolloin nopeusmittari väittää nopeudeksi peräti 125 km/h eli jopa 15 km/h liikaa.

Kulutus on pieni, koeajossa keskimäärin vain 6,9 l/100 km.

Renault Dauphine maksoi Suomessa vuonna 1957 507.000 markkaa eli 13.908 euroa (v. 2019 kerroin 0,0274).

Dauphine Gordini[muokkaa]

Dauphinesta tehtiin myös kaksi tehokkaampaa versiota. Toinen oli Renaultin suorituskykygurun Amedee Gordinin nimeä kantava Dauphine Gordini, jossa tehoa oli 37 hv. Viimeiset 1000 valmistettua Dauphinenea tunnettiin nimellä 1093. Näissä tehoa oli 55 hv (40 kW) ja niissä on kaksikurkkuinen kaasutin, viisivaihteinen manuaalivaihteisto ja kierroslukumittari. Huippunopeus oli jopa 140 km/h.

Tekniikan Maailma 9/1960 koeajoi Renault Dauphine Gordinin. Auto maksoi 685 000 mk eli nykyrahassa 15 550 euroa (v. 2012 kerroin), tavallinen Dauphine maksoi 75 000 mk vähemmän.

Auton 845 cm3:n rivi-4-moottorin sylinterin mitat ovat 58 × 80 mm. Teho on 29 kW (40 hv) SAE. Todellista DIN-tehoa ei ilmoitettu, se on ehkä luokkaa 34 hv DIN eli 25 kW; VW Kuplan teho vuonna 1960 oli 25 kW = 34 hv DIN = 40 hv SAE. Suhteellisen alhaiseen viritysasteeseen viittaa sekin, että auto käyttää 95-oktaanista bensiiniä. Käynnistyskampi on vakiovaruste. Ohjauspyörä on iso, 40 cm.

Tekniikan Maailma 9/1960 mittasi Renault Dauphine Gordinin (715 kg) kiihtyvyydeksi 0–50 km/h 7,2 sekuntia, 0–80 km/h 16,2 sekuntia ja 0–100 km/h 27,5 sekuntia. Huippunopeus on 126 km/h tehtaan mukaan ja TM:n mittauksessa 121 km/h. Neljä vaihdetta, kun vakio-Dauphinessa on vain kolme vaihdetta.

Lisenssivalmistus[muokkaa]

Alfa Romeolla oli yhteistyötä Renaultin kanssa 50–60-luvuilla ja Dauphinea valmistettiin lisensillä Italiassa samalla linjalla Giulietan kanssa. Mallinimi oli Alfa Romeo Dauphine (1959–1964, 0,8l 30 hv). Samasta syystä myös Renault 8 muistuttaa ulkomuodoltaaan Alfa Romeon etuvetoprototyyppiä Tipo 103 vuodelta 1954. Renault myös markkinoi Alfa Romeon autoja (101- ja 105-sarjoja) Ranskassa samaan aikaan, autoissa oli tyyppikilvessä Alfa-Renault-teksti.

Willys-Overland valmisti lisenssillä Dauphine Gordini -mallia Brasiliassa nimellä Renault Gordini.

Tekniikka[muokkaa]

Kori[muokkaa]

Dauphinessa on itsekantava kori, pohjalevyyn integroiduilla, teräspellistä prässätyillä pituusuuntaisilla kotelopalkeilla ja niiden väliin sijoitetulla x-vahvikkeella. Tämänkaltainen rakenne on monien pistehitsisaumojensa takia hyvin altis korroosiolle ja se oli Dauphinen yksi ongelmakohtia, etenkin kun auton valmistuksessa käytetty pelti ei hinnan ja painon säästön takia ollut järin paksua laatua.

Edessä olevan tavaratilan vetoisuus on noin 200 litraa. Tila ei ole iso, mutta sen käyttökelpoisuutta lisäsi se, että varapyörä on sijoitettu tavaratilan alle ja siihen pääsee käsiksi auton keulalla olevan luukun kautta. Tavaratilan kansi on saranoitu etureunastaan.

Moottorit[muokkaa]

Malli Moottori Iskutilavuus Teho Vääntö
Type 670-1 R4 Billancourt 845 cm3 20 kW (27 hv) @ 4250 r/min 66 Nm @ 2500 r/min
Gordini R4 Ventoux Gordini 845 cm3 27 kW (36 hv) @ 4000 r/min 65 Nm @ 3300 r/min

Voimansiirto[muokkaa]

Dauphinen vakiovarusteena oli 3-portainen manuaalivaihteisto, jossa 2. ja 3. vaihde olivat synkronoituja. 1. vaihde sai synkronoinnin vuonna 1961. Vuonna 1960 4-portainen manuaalivaihteisto tuli tarjolle vakiomallien valinnaisvarusteena.[2]

Valinnaisvarusteena Dauphineen oli vuosien 1956–1961 aikana tarjolla puoliautomaattinen vaihteisto. Järjestelmän sydämenä oli sähkömagneettinen Ferlec-kytkin, joka kytki vaihteen päälle ja pois vaihdekeppiä liikauttamalla. Järjestelmään ei kuulunut kytkinpoljinta laisinkaan.[3] Vuonna 1963 Dauphinen valinnaisvarusteeksi tuli Jaegerin sähkömagneettisella kytkimellä varustettu täysautomaattinen robottivaiheisto painonappivalitsimella. Se ei noussut suureen suosioon, koska auton hinta kohosi sen myötä huomattavasti. Lisäksi järjestelmän toiminta oli kovin epätarkkaa ja hidasta, koska se toimi täysin analogisten parametrien varassa.

Jousitus ja pyöräntuenta[muokkaa]

Edessä on erillinen apurunko, johon kiinnittyvät päällekkäiset tukivarret, kierrejouset sekä kallistuksenvakaaja. Ohjaus on hammastanko-tyypppinen. Takana on heiluriakseli, jonka vetoakseliputkien päälle on kiinnitetty jousitus- ja vaimennintolppa. Takana on erillinen apurunko, jolla moottori-vaihteistopaketti ja jousitus kiinnittyvät koriin. Dauphinen painosta 61 prosenttia on takapyörillä.

Heiluriakselin tyypillinen ongelma on sen aiheuttama yliohjautuvuus nopeissa kaarresuunnan muutoksissa, tai kovalla vauhdilla ajetuissa kaarteissa, joissa etenkin takamoottorisen auton takaosaan kohdistuu suuri g-voima. Heiluriakseli pyrkii kääntämään ulkokaarteen puoleisen renkaan camber-kulman liikaa positiiviseksi. Pahimassa tapauksessa rengas taipuu auton alle ja ajoneuvon hallinta menetetään. Renault pyrki vaikuttamaan tähän lisäämällä kallistuksenvakaajan myös taakse sekä renkaiden ilmanpaineen huomattavan suurella erolla edessä ja takana. Takarenkaiden ilmanpaineen ollessa korkea ja edessä matala, se saa ajoneuvon käyttäytymään aliohjaavasti. Jälkimmäinen keino ei elävässä elämässä ollut järin toimiva, koska arkikäytössä auton kuormitus vaihtelee, ilmanpaineita ei muisteta tarkistaa ja säätää kohdalleen tai ne säädetään jostain syystä pieleen.

Vuonna 1960 Renault uudisti jousituksensa lisäämällä edessä ylempiin tukivarsiin kumikartiot ja takana kierrejousien sisään ilmapalkeet. Samalla takapyörien camber-kulma muutettiin hieman negatiiviseksi. Ilmapaljeasetelmalle annettiin markkinanimeksi Aerostable.[4]

Mitat[muokkaa]

  • Pituus: 3940 mm
  • Leveys: 1520 mm
  • Korkeus: 1450 mm
  • Akseliväli: 2270 mm
  • Raideleveys (e / t): 1250 mm / 1220 mm
  • Omamassa: 650–680 kg

Lähteet[muokkaa]

  • Tekniikan Maailma 9/1960
  • Tekniikan Maailma 5/1957
  1. 1,0 1,1 Sami Lindell: Autoklassikko: Renault Dauphine Gordini – Moottori, 16. marraskuu 2015. Viitattu: 5. syyskuu 2020.
  2. 2,0 2,1 The Renault Dauphine was built in secret and then sold over 2 million units – DriveTribe, Viitattu: 7. syyskuu 2020.
  3. Renault Dauphine - Classic Car Reviews – Classic Motoring, 20. kesäkuu 2011. Viitattu: 7. syyskuu 2020.
  4. 1956-1968 Renault Dauphine – HowStuffWorks, Viitattu: 8. syyskuu 2020.
Renault-Logo-1959-72.png Renault-mallien aikajana, 1950–1980
Luokka 1950-luku 1960-luku 1970-luku
0 1 2 3 4 5 6 7 8 9 0 1 2 3 4 5 6 7 8 9 0 1 2 3 4 5 6 7 8 9
Pieni auto 3 / 4 4
5 / 7
Alempi keskiluokka Juvaquatre
4CV 8 / 10 14
Dauphine 6
Keskiluokka Colorale 12
Ylempi keskiluokka Frégate 16
Coupé 15 / 17
Avoauto Caravelle Rodeo
Kevyt hyötyajoneuvo Estafette