Ford Transcontinental

Kohteesta AutoWiki
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Ford Transcontinental
Ford Transcontinental 4435.JPG
Valmistaja ja valmistusmaa Ford Motor Company
Amsterdam, Flag of the Netherlands.svg.png Alankomaat
Edwin Foden, Sons & Co.
Sandbach, Cheshire, Flag of the United Kingdom.svg.png Iso-Britannia
Valmistusaika 19751984
Moottori 14,0 l Cummins NTE -tai NTC- R6-turbodiesel
Voimanvälitys 9- tai 13-portainen Fuller Roadranger-vaihteisto,
Rockwell-perä

Pääartikkeli: Ford

Ford Transcontinental tai vaihtoehtoisesti Ford H-sarja, oli vuosien 1975 - 1984 välisenä aikana Euroopassa valmistettu raskas kuorma-auto- ja rekkaveturisarja. Ford valmisti autoja omalla tehtaallaan Hollannin Amsterdamissa, 8735 kappaletta, sekä Britanniassa, Edwin Foden, Sons & Co. -yhtiön kuorma-autotehtaalla, 504 kappaletta. Hytti oli peräisin Berliet TR -sarjan kuorma-autosta.

Yleistä[muokkaa]

Mark 1 versiot: 1975-1978[muokkaa]

Mark I, 1975-1978

Varhaisemmissa Transcontinentaleissa oli maskin yläpuolella suurikokoinen FORD-teksti. Moottorina oli Cummins NTC ja malli tunnetaan myös nimella Small cam, joka juontuu ko. moottorin nokka-akselin halkaisijan läpimitasta. Sähköjärjestelmä oli plus-maadotteinen

Mark 2 versiot: 1978-1984[muokkaa]

Mark 2, 1978-1984

Myöhäisemmissä Transcontinentaleissa on musta maski, jossa Fordin ovaalilogo. Moottorina oli Cummins NTE ja malli tunnetaan myös nimellä Big cam, koska NTE-moottorin nokka-akselin halkaisija oli suurempi kuin edeltäneessä moottorissa. Sähköjärjestelmä oli muutettu yleisesti käytössä olevaan miinus-maadotteiseen.

Historia[muokkaa]

Vuosimallin 1977 kojetaulu
Kuljetusliike Jouko Kouhian Transcontinental

1970-luvun alku näytti Euroopan Fordin hyötyajoneuvosegmentille valoisalta. Yhtiöllä oli tarjota ajoneuvo lähes jokaiseen koko- ja painoluokkaan, lähtien kevyimmästä Transitista, kevyiden A-sarjan kuorma-autojen kautta keskiraskaaseen D-sarjaan. Ainoastaan raskaisiin- ja pitkänmatkan rahtikuljetuksiin Fordilla ei ollut tarjontaa. D-sarjasta löytyi kyllä 28-tonninen D-1000, mutta se ei ollut pienen ohjaamonsa takia sovelias mantereen laajuisiin kuljetuksiin. Uuden ja tarkoituksenmukaisen mallin kehittäminen aloitettiin Fordin kehitys- ja tutkimusosastolla Englannin Duntonissa, jossa tutkittiin mahdollisuuksia D-sarjan malliston laajentamiseen sekä amerikkalaisen W-sarjan eurooppalaistamiseen. Lopulta päädyttiin luomaan täysin uusi H-sarja. Eurooppalaista Ford H-sarjaa ei tule sekoittaa vuosina 1961 -65 valmistettuun amerikkalaiseen H-sarjaan.

Ensimmäiset prototyypit saatiin maantietesteihin vuoden 1973 paikkeilla. Ford hyödynsi mallin valmistuksessa omasta tuotannostaan ainoastaan D-sarjan raskainta, 7-tonnista etuakselia sekä Yhdysvalloista, Fordin Lousvillen tehtaalta Kentuckysta, toimitettuja L-sarjan runkoja, kaikki muut komponentit hankittiin yhtiön ulkopuolisilta toimittajilta. Transcontinentalin valmistusresepti oli hyvin amerikkalaisvaikutteinen: Cummins-moottori, Spicer-kytkin, Fuller Roadranger -vaihteisto ja Rockwell-taka-akseli. Kaikki kyseiset komponentit olivat tunnettuja hyvästä kestävyydestään. Koska Fordin valikoimaan Euroopassa ei kuulunut käyttötarkoitukseen soveliasta ohjaamoa, valinta osui ranskalaisen Berliet-kuorma-automerkin TR-sarjan ohjaamoon. Ford modifioi ohjaamoa siten, että se voitiin asentaa alkuperäistä korkeammalle ja näin saatiin aikaan läpikuljettava, lähes tasalattiainen ohjaamo. Tuohon aikaan Ford Transcontinentalin ohjaamo oli huomiotaherättävän korkea.

Vaikka H-sarja oli suunniteltu Englannissa, sen kokoonpano päätettiin suorittaa Amsterdamissa, jossa valmistettiin myös Fordin N-sarjan kuorma-autoja. Transcontinentalin kokoonpanoa varten Ford rakennutti Hollantiin uuden tehtaan ja testiradan. Investoinnit olivat suuret, mutta malliin asetetettiin suuria odotuksia, olihan kyseessä keskellä päämarkkina-aluettaan valmistettu aikansa huipputuote. Suunnitelmissa oli 7000:n auton vuosituotanto. Uusi Ford H-sarja, virallisesti Ford Transcontinentaliksi nimettynä, sai ensiesittelynsä Amsterdamissa huhtikuun 30. päivänä vuonna 1975.

Tekniikka[muokkaa]

Cummins-moottorien yläkerta koostui neliventtiilisistä sylinterikansista, yksi kansi kahta sylinteriä kohden, sekä polttoaineensyötöstä huolehtineesta Cummins PT (Pressure Time) -suorasuihkutusjärjestelmästä, jossa polttoaine toimitettiin sylintereihin pumppusuuttimilla. Rakenteeltaan moottori oli rivi-6 iskutilavuudeltaan 14011 cm³. Jäähdyttimen tuuletin oli viskokytkin-tyyppinen. Moottorin voima välitettiin paineilmatehosteisen Spicer-kaksilevykytkimen kautta synkronoimattomalle Fuller Roadranger -vaihteistolle. Transcontinentalissa oli käytössä kaksi eri vaihteistomallia, 9-portainen RT 9509 sekä 13-portainen RTO 9513. Moottorien varustukseen kuului läppätyyppinen pakokaasujarru.

4x2-mallien taka-akselina oli 11,5-tonninen Rockwell R180, akselivedolla ja kytkettävällä tasauspyörästön lukolla. Joillekin markkina-alueille oli tarjolla 13-tonninen U180-taka-akseli. 6x4-malleissa oli 18-tonninen Rockwell SHD/SHR -tandemakseli kytkettävällä ristilukolla.

Jousituksena etu- ja taka-akselilla oli puolielliptiset lehtijouset, iskunvaimentimin ja kallistuksenvakaajin tuettuna. Ohjaustehostimena oli kaksinkertaisella tehotustoiminnolla varustettu Burman. Seisontajarru vaikutti sekä etu- että taka-akseliin.

Vuodesta 1976 lähtien tarjolla oli myös 6x2-malli, joka oli saatu aikaan lisäämällä 4267 mm:n 4x2-alustaan ilmajousitteinen Sauer (SAF) -nostoteli. Suomeen tuotuihin malleihin asennettiin myös lehtijousilla ja sähköhydraulisella järjestelmällä varustettuja Nummek-nostotelejä.

Cummins-moottorin suuri öljytilavuus ja suuret öljynsuodattimet mahdollistivat 20 000 km:n öljynvaihtovälin, mikä oli 1970-luvulla huomionarvoisen pitkä huoltoväli. Kaksiosainen sähköjärjestelmä koostui neljästä 6 V:n akusta. Starttimoottori ja Suomessa telinnostajan moottori toimivat 24 V:n jännitteellä, auton muun sähköjärjestelmän jännite oli 12 V. Sähköpiirien suojana ei ollut sulakkeita, vaan uudelleen päällekytkettävät kontaktorit.

Ohjaamon ja kojelaudan järjestelyt edustavat oman aikakautensa näkemystä ergonomisesta ohjaamosta. Berliet pulttasi ohjaamon suoraan kiinni runkoon, mutta Transcontinentalissa ohjaamo kelluu neljän jousitetun kiinnityspisteen varassa. Tämä vähensi huomattavasti läpitulevia iskuja sekä melua. Vaikka pystyasennossa oleva Cummins-moottori oli huomattavasti Berlietin V8:aa korkeampi, ohjaamo oli nostettu niin korkealle, että se oli läpikuljettavissa tai se voitiin varustaa kolmannella, keskelle sijoitetulla istuimella.

Fordin uutuuden kauppa lähti hyvin liikkeelle, vuoden sisällä esittelystään tehtaalta rullasi ulos 1000:s yksilö. Sitten ostajien mielenkiinto mallia kohtaan loppui, syitä tähän on monia: Fordin tärkeimmiltä kilpailijoilta oli tullut markinoille uusia malleja, mm. Bedford TM, Berliet TR 280, DAF F2800, Leyland Marathon, MAN 19.320 FT, Mercedes-Benz 1932, Scania LB 141 ja Volvo F12.

Ford oli kilpailijoitaan painavampi. 3500 mm:n akselivälillä olleen 4x2-rekkaveturin omapaino oli pienimmillään 6860 kg. Vertailukelpoisella varustuksella ollut DAF painoi 350 kg vähemmän, tämä tarkoitti Fordin kilpailijoille suurempaa hyötykuormaa tai esim. pitkillä taipaleilla tarpeellista, suurempaa polttoainesäiliötä. Lisäksi Cummins-moottori oli kilpailijoihinsa verrattuna melko janoinen, 38 tonnin junapainolla polttoaineenkulutus oli n. 40 l/100km.

Fordilla tehtiin asioiden eteen kovasti töitä ja vuonna 1978 Pariisissa esiteltiin kevyemmät ja taloudellisemmat Series II -mallit. Mustasta maskistaan tunnistettavien II-sarjan mallien voimanlähteenä oli 10% pienemmällä polttoaineenkulutuksella toimineet, 14-litraiset Cummins E-sarjan Big Cam -moottorit:
NTE 290 (255), 244 DIN-hv @ 1900 r/min
NTE 290 (335), 274 DIN-hv @ 1900 r/min
NTE 350 (335), 320 DIN-hv @ 1900 r/min
NTE 370 (335), 352 DIN-hv @ 2100 r/min

"Big Cam" tarkoitti paksummalla halkaisijalla olevaa nokka-akselia, lisäksi pakokaasuahtimeen ja vesipumppuun oli tehty muutoksia. Muu voimalinja pysyi entisellään, mutta 4x2-mallien R180-taka-akseli vaihtui kevyempään R70-akseliin. Jarrujen tehoa ja toimintaa parannettiin uudella poljinventtiilillä ja ilmanpaineen 17 %:n nostolla. Myös ohjausta ja jousitusta kehitettiin. Series II:sta saatiin 200 kg edeltäjäänsä kevyempi ja lisäksi määrätyissä olosuhteissa moottorien huoltoväli nostettiin 30 000 km:iin.

Jälkisanat[muokkaa]

Ford Transcontinental oli koottu oman aikansa parhaista komponenteista ja se oli kieltämättä huipputuote. Se vain tähtäsi markkina-rakoon, jossa kilpailu oli kovaa; isäntäkuljettajat olivat usein merkkiuskollisia ja suuren kalustomäärän omistajille tärkeintä on halpa hankintahinta. Alku oli hyvä, mutta kenties Transcontinentalin ensimmäisen polven lastentaudit ja lievät omintakeisuudet veivät ostajien luottamuksen. Viimeinen piste Transcontinentalin valmistukselle Alankomaissa oli vuoden 1982 taloustaantuma, jolloin mallin valmistus siirrettiin Britanniaan, Edwin Foden, Sons & Co. -yhtiön kuorma-autotehtaalle, jossa valmistettiin viimeiset 504 autoa. Mallin valmistus lopetettiin vuonna 1983, sen paikan raskaasssa paikallis- ja keskimatkan käytössä otti Cargo, pitkänmatkan rahtikäyttöön Euroopan Ford ei enää tarjonnut tuotetta.

Aiheesta muualla[muokkaa]

Ford Transcontinental -kuvia
Ford Transcontinental -videoita

Lähteet[muokkaa]

http://www.fomcc.de/transcontinental.htm
http://www.fordtranscontinental.nl/
http://public.fotki.com/modeltrucks25thscale/truck_brochures/ford/ford-transcontinent/s25c-410070115340-0001.html

Ford logo.png Ford-mallisto Euroopassa
Tuotannossa olevat henkilöautot

Ka+ | Fiesta | Fiesta ST | Focus | Mondeo | Galaxy | EcoSport | Kuga | Edge | B-MAX | C-MAX / Grand C-MAX | S-MAX | Mustang | GT

Tuotannossa olevat hyötyajoneuvot

Transit | Transit Courier | Transit Connect | Transit Custom | Ranger | Fiesta Van | Cargo

Henkilöautot, valmistus päättynyt

Fiesta ST (JH1, JA8) | Focus RS | Fusion | Ikon | Streetka | Focus FCV Hybrid | Cougar | Maverick | Puma | Think City | Escort | Scorpio | Windstar | Probe | Orion | Sierra | Capri | Granada | RS200 | Taunus TC (1970–1982) | Consul (EOTA, Mark II, Consul) | Consul Capri | Consul Classic | Corsair | Cortina | Dorchester | GT | OSI-Ford 20 M TS | Pilot | Popular | GT70 | Zephyr | Zodiac | Taunus G93A / G73A (1939–1952) | Taunus G13 / G13AL (12M / 15M) | Taunus P2 (17M) | Taunus P3 (17M) | Taunus P4 (12M) | Taunus P5 (17M / 20M) | Taunus P6 (12M / 15M) | P7 (17M / 20M / 26M) | Anglia (E04A, E494A, 100E, 105E / 106E, Super 123E) | Anglia Torino | Squire | Abeille | Comète | Eifel | Eight | Köln | C Ten | Vedette | Vendôme | Prefect (E93A, E493A, 100E, 107E) | Rheinland | 7W | Köln | A | B | T

Hyötyajoneuvot, valmistus päättynyt

Courier (III, IV, V) | Escort / Express (I, II, III, IV, V, VI) | Econovan | R-sarja | D-sarja | A-sarja | Transcontinental | Thames Trader | FK 1000/1250 / Taunus Transit | G398 | Thames (400E, 307E, 300E, ET) | Ford Cargo F798WM / Matford F917WS | Rhein | Ruhr | Maultier | Fordson WOT | B3000S, V3000S, V3000A ja Ford T 098/099 | Fordson E88 | Wehrmachts-Lkw | Fordson E83W | Fordson 7V | V8-51 | Fordson 61 / 62 | BB | AA | TT | T